Puolustusministeri Amir Peretz, ulkoministeri Tzipi Livni ja sisäisen turvallisuuden ministeri Avi Dichter ovat ilmaisseet palavan halunsa neuvotella Syyrian presidentin Bashar Assadin kanssa Golanin luovuttamisesta Syyrialle. Israel sai Golanin haltuunsa vuoden 1967 sodassa.
Israelin ministerien ajoitus oli onneton. Syyria pumppaa jatkuvasti aseita Hezb´Allahille ja Israelin sotilaat ovat edelleenkin Libanonissa vartioimassa linjaa Hassan Nasrallaghin miehiä ja heidän syyrialaisia ja iranilaisia sponsoreitaan vastaan.
Sitä paitsi Saudi Arabian kuninkaan Abdullahin ja Egyptin presidentin Hosni Muibarakin, joiden hallituksia Syyrian-Iranin-Hezb´Allahin liitto pitää olemassa olevana uhkana, täytyy kiehua palatseissaan Israelin ministerien kosiskellessa Syyrian presidenttiä.

Israelin armeijan Alexandronin prikaatin upseerien ja miesten allekirjoittama avoin kirje järkytti ja askarruttaa yhä koko kansakuntaa. He sanoivat, että selkeiden päätösten puute oli osoitettavissa ja se johti iskujen epäonnistumiseen, yksikölle uskottujen operationaalisten suunnitelmien toteuttamatta jättäminen ja niiden peruuttaminen keskellä taistelutehtäviä. Tuloksena oli, että yksikkö joutui liian kauas vihamieliselle maalle ilman mitään operationaalista tarkoitusta, syistä jotka olivat harrastelijamaisia ja jotka sitä paitsi johtivat siihen, että viholliseen ei saatu kosketusta. Sodan joka vaiheessa jänistäminen oli ilmeistä päätöksen teossa. Kirjeen kirjoittajat havaitsivat jänistämisen johdossa.
Israelin yleisesikunnan varapäällikkö kenraalimajuri Moshe Kaplinsky paljasti, että heinäkuun 12. päivä klo 12.00 neljä tuntia ennen kuin Hezb´Allah kidnappasi kaksi israelilaista sotilasta ja tappoi kahdeksan rajakahakassa, kenelläkään yleisesikunnassa ei ollut käsitystä, että sota oli tulossa.
Se veitsen terävä uhka, joka yllätti Israelin armeijan valmistautumattomana toivotettiin tervetulleeksi Washingtonissa.. Bushin hallintoa lähellä olevat lähteemme kertovat, että ulkoministeri Condoleezza Rice hyväksyi Israelin hyökkäyksen Hezb´Allahia vastaan Libanonissa. Varapresidentti Dick Cheney oli huolissaan siitä, että Israelilta puuttui suunnitelma maahyökkäystä varten. Yksi hänen avustajistaan ilmaisi näkemyksen, että Olmertia ja Halutzia oli varoitettu, että ilmahyökkäykset, joihin ei liittynyt maavoimien hyökkäystä eivät koskaan voisi johtaa strategisiin päämääriin.
Mutta Israelin pääministeri ja yleisesikunnan päällikkö väittivät kiven kovaan, että ilmavoimat kykenivät lyömään Hezb´Allahin ja tuomaan nopean ja halvan voiton.
Olmert pyysi Ricelta presidentti George W. Bushin hyväksyntää ilmahyökkäykselle. USA:n presidentti suostui, mutta asetti kaksi perusehtoa: Israelin täytyi rajoittua ilmasotaretkeen; ennen maahyökkäykseen ryhtymistä, siihen oli saatava Amerikan hyväksyntä. Toinen oli lupaus säästää Libanonin siviili-infrastruktuuria ja iskeä ainoastaan Hezb´Allahin asemiin ja varustuksiin,
Pääministeri hyväksyi ulkoministerin välittämät ehdot. Ensimmäinen selittää, miksi Israelin maavoimat pidettiin tukikohdissaan valmiina kolme pitkää viikkoa mieluummin kuin lähetettiin taisteluun- ja vasta aivan viime hetkellä. Ilmaoffensiivi oli silloin osoittautunut kaikkea muuta kuin nopeaksi ja halvaksi; ja mikä pahempaa, se oli ollut tehoton.
Toinen ehto kertoo sodan arvoituksista: Israelin joukkojen ei sallittu tuhota Hexb´Allahin miehittämiä rakennuksia ( Hezb´Allahin bunkkerit olivat kotien, koulujen ja moskeijoiden alla), joista he tulittivat panssarintorjuntaohjuksilla, koska se olisi merkinnyt Libanonin infrastruktuurin tuhoamista.
Tämä johti Israelin joukot äärimmäiseen vaaraan; he olivat pakotetut palaamaan kerta toisensa jälkeen jaq toistamaan puhdistusoperaatiot kylissä ja kaupungeissa lähellä Israelin rajaa sellaisissa kuin Maroun a-Ras, Bint Jubeil ja Atia a-Chaab. Tämä altisti heidät Hezb´Allahin näännytystaktiikalle ja johti suuriin tappioihin.
Vasta kolmannella sotaviikolla, kun Bushin hallinto näki, että Israelin ilmavoimat oli epäonnistunut Hezb´Allahin tuhoamisessa ja sotaretki täytyi nopeasti pelastaa, Rice näytti vihreää valoa maajoukoille. Myöskin silloin Amerikka määräsi ehdon: Israelin joukot eivät saaneet tunkeutua Litani-joelle saakka.
Israelin armeija todella toteutti myöhästyneen laaja-alaisen ryntäyksen Litani-joelle ja ehti Nabatiaan ja Arnouniin asti, mutta joutui pian palaamaan jäljilleen. Amerikkalainen vakoilusatelliitti huomasi etenemisen ja Washington varoitti Olmertia pysäyttämään hevosensa.
Tämä viimeinen tuhoisa käsky johti käsittämättömiin keskenään ristiriidassa olevaan käskyjen sekamelskaan, joka sotki koko komentoketjun – IDF:n pohjoisen komentokeskuksen päämajasta alas kentällä oleviin upseereihin. Taktillisia taistelutilanteita varten muotoillut käskyt romutettiin keskellä toteuttamisvaihetta ja uudet ohjeet kaatuivat liukurataa pitkin päälle ylhäältä. Sotilaat valittivat myöhemmin, että yhtenä päivänä heitä nyittiin järjettömiin liikkeisiin neljällä kuudella toisiaan vastaan olevilla ohjeilla.
Kukaan komentajista ei kyennyt millään tasolla selittämään, mitä oli tapahtumassa, koska kukaan ei osallistunut takahuoneen päätöksien tekoon pääministerin toimistossa. Olmert piti keskustelunsa Condoleezzan kanssa ja piti hallituksensa jäsenet ja korkeat armeijan komentajat tiukasti poissa prosessista. Pääministeri piti jopa yleisesikunnan päällikön poissa kuvasta eikä selittänyt, miksi häntä vaadittiin yhtä mittaa muuttamaan taktiikkaa sodan ollessa kuumimmillaan.
Olmertin ehdoton Ricen ohjeiden noudattaminen ilman niiden sotilaallisen merkityksen ymmärtämistä paiskasi Israelin koko sotaretken kaaokseen.
Tästä sotkusta johtuen huoltokuljetukset eivät voineet löytää yksikköjä ja niiden täytyi jättää ne ilman ruokaa ja vettä, seikka jota katkerimmin valitettiin.
Tämä kehno päätöksentekoketju ja niiden seuraukset ovat myös yhteydessä israelilaisten ministerien myöhempään kalastusretkeen Damaskoksessa. Condoleezza Rice oli tyytymätön sodan lopputulokseen ja ajatteli saavansa Syyrian Bashar Assadin pois Iranin rinnalta ja useat israelilaiset ministerit hyppäsivät mukaan hänen kelkkaansa.