Poliittiset lähteet kuvaavat paljastusta askeleena sitä kohti, että Israel on luopumassa luottamasta kansainväliseen diplomaattiseen painostukseen estää Irania hankkimasta ydinaseita. Sen odotetaan herättävän raivoisia protesteja niiden valtioiden taholta, jotka johtavat diplomaattisia ponnisteluja ja pikaisia radikaaleja reaktioita Teheranista .

Lähteemme kertovat, että nimetön israelilainen "turvallisuuspoliittinen" lähde sanoo lausunnolla olevan kolme päämäärää:

1. Korostaa sitä signaalia, että USA:n sotilaallista optiota ei ole otettu pois pöydältä sen jälkeen, kun ulkoministeriön puhemies sanoi, että Iranin täytyy valita kansainvälisen yhteisön kanssa tapahtuvan yhteistyön ja yhteentörmäyksen välillä.

Virkailija antoi myös Israelin vastauksen viimeisimmästä arvionnista Washingtonissa käynnissä olevista neuvotteluista sanoen, että Israelin Ilmavoimilla ei ole riittävästi lentokoneita iskemään Iranin ydinasekohteita vastaan ilman Amerikan sotilaallista tukea.

2. Antaa signaali, että USA:n läsnäolo Geneven neuvotteluissa 19. heinäkuuta 2008 valtiosihteeri William Burnsin johdolla ei suinkaan ollut myönnytys, vaan ehdoton uhkavaatimus. Teheranille kerrottiin, että sillä ei ole enää kuin kuin kolme kuukautta aikaa lopettaa uraanin rikastaminen ennenkuin Bush lunastaa lupauksensa ratkaista tämä kysymys ennenkuin hän jättää Valkoisen Talon. Ei yksikään Bushin hallinnon jäsen sano tätä suoraan, ei ulkoministeri Condoleeza Rice, puolustusministeri Robert Gates eikä myöskään presidentti itse. Israelia nuhdellaan epäilyksettä paljastuksesta.

3. Washingtonin ja teheranin välillä käydään salaisia riskialttiita neuvotteluja laaja-alaisista kysymyksistä, poikkeuksena kiista uraanin rikastamisesta. Israel pelkää joutuvansa hyljätyksi ja jätetyksi paitsioon kaikilla rintamilla Irania vastaan näiden neuvottelujen johdosta. Teheran saattaa tarttua Israelin paljastukseen tekosyynä hyljätä neuvottelut uraanin rikastamisesta kaikilla tasoilla, elleivät kaikki kuusi valtaa tarjoa takuita siitä, etteivät ne ryhdy sotilaallisiin toimenpiteisiin.

Atomipommin räjähtäessä syntyvä sienimäinen pilvi
näytettiin taustakuvana Iranin TV: n IRINN:in sarjassa:
Secret of Armageddon
Viimeisten päivien sota – Harmagedon
Sarja näytettiin Iranin TV:ssä touko-kesäkuussa 2008

Srdja Trifkovic

Se kiihkon henki, jolla media ympäröi entisen Bosnian serbijohtajan Radovan Karadzicin pidätystä 21. heinäkuuta 2008 perustuu kokonaan täydelliseen eriarvoisuuteen alkaen vuodesta 1992: Serbit halusivat sotaa, muslimit halusivat rauhaa; serbien rikokset ovat pahoja ja liioiteltuja, muslimien rikokset ovat ymmärrettäviä.

Tämä doktriini toistui vaikuttavasti kuukautta ennen Karadzicin kaappausta, kun Haagin Tribunaali totesi, että muslimien Srebrenican sodanaikainen komentaja, Nasir Oric, ei ole vastuussa tuhansien serbisiviilien tappamisesta hänen komennossaan olleiden joukkojen toimesta kolme vuotta ennen enklaavin joutumista serbien käsiin heinäkuussa vuonna 1995, ja on näin syytön. Se on tänään myös selvää median toistaessa loputtomasti Karadzicin väitettyä sotaisaa jyrkkyyttä ennen Bosnian sotaa ja sen aikana.

Epätasapaino ei ole pelkästään epäreilua. USA:n politiikka olisi voinut estää "Bosnian" kauhut. Tosiasiana säilyy, että keväällä 1992 USA:n viimeinen Jugoslavian suurlähettiläs, Warren Zimmermann myötävaikutti materiaalisesti - luultavasti enemmän kuin yksikään toinen yksityishenkilö - sodan puhkeamiseen Bosnia-Herzegovinassa. Asiantuntijat ovat todenneet tämän kiistattomaksi.

Yhdeksän kuukautta aikaisemmin, kesäkuussa 1991, Slovenia ja Kroatia julistautuivat itsenäisiksi, liike joka laukaisi lyhyen sodan Sloveniassa ja ylläpiti konfliktia Kroatiassa, missä serbit kieltäytyivät hyväksymästä Tudjimanin fait accompli (tapahtunut tosiasia). Näillä tapahtumilla oli syvälliset seuraukset Bosnialle ja Herzegovinalle, joka oli "Jugoslavia pienoiskoossa". Serbit (34%) vastustivat järkkymättömästi ajatusta Bosnian itsenäisyydestä. Kroaatit (17%) torjuivat odotetusti ehdotuksen, että Bosnia ja Herzegovina säilyisi serbien hallitsemassa tynkä-Jugoslaviassa.

Alija Izetgebovic, muslimiyhteisön (43%) johtaja, oli päättänyt niin varhain kuin syyskuussa 1990, että Bosnian pitäisi myös julistautua itsenäiseksi, jos Slovenia ja Kroatia eroavat. 27. helmikuuta 1991 hän meni askelta pidemmälle: " Uhraisin rauhan riippumattoman Bosnia-Herzegovinan hyväksi, mutta en uhraisi riippumattomuutta Bosnia-Herzegovinan rauhan hyväksi." Prosessi kulminoitui kansanäänestykseen itsenäisyydestä (29. helmikuuta 1992). Serbit boikotoivat sitä odotetusti. Lopulta vain yli 62 prosenttia äänestäjistä äänesti itsenäisyyden puolesta, ylivoimaisesti muslimeja ja kroaatteja; mutta jopa tästä luvusta puuttui kahden kolmasosan perustuslain vaatima enemmistö. Tämä ei pysäyttänyt Izetgebovicin tynkähallitusta julistamasta itsenäisyyttä 3. maaliskuuta.

Samanaikaisesti viimeinen yritys rauhan pelastamiseksi oli käynnissä. Portugalin ulkoministeri Jose Cutileiro järjesti konferenssin Lissabonissa. Siihen osallistuivat kolmen yhteisön johtajat: Izetbegovic, Radovan Karadzic, ja kroaattien johtaja Mate Boban. EU:n välittäjät suostuttelivat kole osapuolta hyväksymään ajatuksen, että Bosnia-Herzegovina olisi itsenäinen, mutta sisäisesti organisoituna etnisten alueiden eli "Kanttoonien" mukaan.

Läpimurto johtui siitä, että Bosnian serbit hyväksyivät itsenäisen Bosnian edellyttäen, että muslimit luopuvat kunnianhimoisesta keskitetystä, jakamattomasta valtiosta. Izetbegovic näytti hyväksyvän, että tämä oli paras mahdollinen sopimus - mutta hän muutti pian mielensä. Kun hän palasi Lissabonista, Zimmermann lensi kiireesti perässä Belgradista Sarajevoon kertomaan hänelle, että USA ei ollut Cutileiron suunnitelman takana. Hän sanoi, että se tarkoittaa " serbien vallan kahmaisua", joka voitaisiin estää kansainvälistämällä ongelma. Kun Izetgebovic sanoi, että hän ei pitänyt Lissabonin sopimuksesta, Zimmermann rohkaisi häntä perumaan sopimuksen. Ulkoministeriö myönsi myöhemmin, että USA:n politiikkana "oli rohkaista Izetgebovicia rikkomaan jakosuunnitelma". The New York Times (29. elokuuta 1993) esitti paljastavan lainauksen pelaajalta itseltään:

Suurlähetystön (Belgradissa) oli määrä tunnustaa Bosnia-Herzegovina joskus helmikuussa, " Mr. Zimmermann sanoi poliittisesta suosituksestaan Belgradista käsin. " Tarkoittaen minua". ..Välittömästi sen jälkeen, kun Mr. Izetgebovic oli palannut Lissabonista, Mr. Zimmermann soitti hänelle Sarajevoon... "Hän sanoi, hän ei pitänyt siitä; käskin häntä, jos hän ei pitänyt siitä, miksi allekirjoittaa se?"

Tuon hetken jälkeen Izetgebovicilla ei ollut mitään motivaatiota ottaa käynnissä olevia EU:n tukemia neuvotteluja vakavasti, aivan niin kuin albanialaisilla ei ollut mitään motivaatiota neuvotella Belgradin kanssa vuonna 2007, sen jälkeen kun presidentti Bush julisti Tiranassa, että se tulisi itsenäiseksi. Zimmermannin kanssa käymänsä keskustelun jälkeen Izetgebovic tunsi olevansa valtuutettu perumaan kolmijakosopimuksen, ja hän tiesi, että USA:n hallinto tulisi hänen avukseen vahvistamaan jakamattoman Bosnian valtion itsenäisyyden.

Zimmermannin ja hänen poliittisten pomojensa motiivina Washingtonissa ei ollut huoli Bosnian muslimeista tai mikään korkea moraalinen periaate. Se oli lopputulos Amerikan valtarakennelmassa olevien painostusryhmien väliintulosta: Saudit ja muut muslimit, uuskonservatiivit, turkkilaiset, Maailman kansan rakentajat, Venäjää pelkäävät... kaikilla oli lusikkansa mukana sopassa. Siten sota Balkanilla kehittyi Jugoslavian onnettomuudesta eurooppalaisten rasitteesta "USA:n johtajuuden suureksi testiksi". Tämän teki mahdolliseksi väärennetty yksimielisyys, joka hyväksyttiin Euroopan Balkanin politiikaksi. Tämä yksimielisyys, joka laajennettiin mediaan, rajoitti hyödyllisen keskustelun kenttää.

Sen jälkeen, kun Zimmermann oli tehnyt väliintulon Sarajevoossa Washingtonin Fait accompli leimattiin ilmeettömästi "kansainvälisen yhteisön tahdoksi". Eurooppa oli vihainen mutta avuton, kun Yhdysvallat sortui peiteoperaatioon salakuljettamalla aseita Kroatiaan ja Bosniaan YK:n päätöslauselmien vastaisesti. Zimmermannin torpedoitua EU:n Lissabonin formula vuonna 1992 alkoi kehityssuunta, joka turhautti eurooppalaisia, mutta he olivat avuttomia.

Kun Jugoslavian kommunistinen järjestelmä hajosi, muslimit olivat ensimmäisinä järjestäytymässä perustaen puolueen nimeltä Stranka Demokratske Akcije, SDA (Demokraattinen Toimintapuolue) maaliskuussa 1990. Kroaatit seurasivat kaksi kuukautta myöhemmin perustamalla puolueen Hrvatska Demoktraska Zajednica Bosne i Hercegonine - HDZBiH ( Kroaattien Demokraattinen unioni); todellisuudessa se oli vetäytyneen YPA:n kenraali Franjo Tudjimanin Zagrebissa olevan HDZ:n paikallinen tukipuolue. Lopulta heinäkuussa serbit perustivat Srpska Demokratska Stranka Bosne i Hercegovine, SDS (Bosnia-herzegovinan Serbien Demokraattinen puolue) . Malli siitä, kuinka muslimit ja kroaatit toimivat ennakoivasti, ja serbit vasta perässäpäin, syntyi siten varhain.

Kun Bosnian vaalitulokset tarkistettiin, niitä voitiin lukea kuin väetölaskennan tulosta. Ylivoimainen enemmistö äänistä - 80 prosenttia - meni niille kolmelle puolueelle, jotka perustuivat kansallisetniselle identiteetille. Kansallisneuvoston 240:stä paikasta (Kansankamari ja Kunnalliskamari) SDA voitti 86 paikkaa, SDS otti 72 paikkaa ja HDZ 44. Nämä kolme voittanutta puoluetta solmivat pian vallanjakosopimuksen. Vaikka villi liikemies-poliitikko Fikret Abdic Velike Kladusan alueelta sai enemmän ääniä, johtuen Jugoslavian Bosnian perustuslaillisesta oikukkuudesta Alija Izetgebovic valittiin seitsenjäsenisen monietnisen kiertävän puhemiehistön presidentiksi. Tasavallan pääministerin paikka meni HDZ:lle ja Neuvoston puheenjohtajuus SDS:lle.
Kolmipuoluekoalition sopimus ei koskenut ainoastaan Tasavallan hallinnon paikkojen jakoa, vaan myös alue- ja kunnallistasoa. Hallitseva SDA-SDS-HDZ-koalitio alkoi työskentelemisen ilman suurempia ongelmia uuden hallinnon alkukuukausina.

Karadzicin alkuasetelma

Karadzic johti puoluetta, joka edusti Bosnia Hercegovinan serbejä, ja he halusivat ylivoimaisella enemmistöllä säilyttää status quon. Koska he eivät millään muotoa toivoneet Jugoslavian tuhoa, he olivat pakotettuja reagoimaan herkästi niitä kohtaan, jotka halusivat federaation hajoamista. On törkeätä heittää pois ajatus, että Belgradin propaganda olisi yksinkertaisesti kiihottanut Bosnian serbejä: he haukkoivat vielä henkeä Titon kauden jälkeen ja kirjoittivat uudelleen etnisen sisällissodan ja serbien kärsimysten historiaa, historiaa joka on voinut sisältää uusia liioitteluja , mutta joka korjasi temppuja ja valheita vanhassa historiassa.

Muslimien strategia

Kolmesta uskonnollisetnisestä puolueesta Bosnia Hercegovinassa muslimipuolue - SDA- oli ehkäpä kaikkein radikaalein. Se ajoi yksin Bosnian yhteiskunnan perusteellista uudelleen järjestelyä taivaallisen ilmestyksen mukaisesti. Se yritti tehdä niin, ei Bosnian omin ehdoin, ei Tasavallan oman paikallisen mallin mukaan, vaan globaalis-historiallisen prosessin ehdoilla - kuten sen johtajat näkivät sen - globaalin Islamilaisen renesanssin mukaan. Monet kommentaattorit Lännessä ovat vuosien ajan yrittäneet kieltää Alija Izetgebovicin pitkän ajan ohjelman todellisen luonteen. Yksinkertaistamme sen, he pitivät parempana uskoa omia oletuksiaan, että Izetbegovicin piirustukset eivät olleet "Islamistisisia" vaan "monikulttuurisia.

Samalla tavalla kuin Islamistiset puolueet muualla, SDA:lla oli julkinen, "maallinen" julkisivu, ja sisäinen islamilaisten kaadereiden ydin, joka säilyi puolittain vehkeilevänä alkuaikoina. Eräs puolueen perustajista, joka oli aikaisemmin menestynyt hyvin liike-elämässä Lännessä, Adil Zulfikarpasi´c , kuvailee tätä elävästi. Häntä kauhistuttivat SDA:n fasistiset menetelmät ja sen "konservatiivis-, uskonnollis-populistinen suuntautuminen. Adil Zulfikarpasic´ perusti oman puolueensa, MBO:n (Muslim Bosniak Organization). Se pärjäsi huonosti vaaleissa vuonna 1990, mutta se jätti kuitenkin tärkeän jälkensä kartoittamalla mahdollisuuden aitoon maallisen bosnien "jälki-islamilaiseen" polittiseen voimaan.

Izetgebovic oli Sharia-lain esitaistelija ja Islamilaisen Tasavallan teoreetikko kauan ennenkuin ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Jo nuorena miehenä Toisen Maailmansodan aikana Izetgebovic oli Nuorten Muslimien järjestön (Mladi Muslimani) jäsen. Se oli radikaali islamilainen poliittinen järjestö, jota inspiroivat Jerusalemin Suurmuftin, Al Husseinin, opetukset. Al Husseini matkusteli Saksan miehittämässä Euroopassa saarnaten, että Kolmas Valtakunta ja Muslimimaailma muodostivat luonnollisen yhteisön, jolla oli sama päämäärä, joka vaati jokaisen kynnelle kykenevän Muslimin henkilökohtaista sitoutumista. Izetgebovicin ajatukset kypsyivät myöhemmin laajaan ohjelmalliseen lausumaan Islamilaisessa Julistuksessa (1970), tämä dokumentti johti siihen, että kommunistiset virkailijat vangitsivat hänet vuonna 1983.

Julistuksesta tuli Izetgebovicin de facto poliittinen ohjelmajulistus. Se painettiin uudelleen Sarajevossa avainhetkellä vuonna 1990, se pelästytti yleisöä. Samalla kielellä, joka on tuttua aseellisen Jihadin opiskelijoille kaikkialla, se vaati Islamilaista moraalia ja uskonnollista uudistumista, ja Islamin eri tyyppien yhdistymisen vahvistumista - myöskin ja mukaanlukien aseellista taistelua islamilaisen hallintojärjestelmän luomiseksi maissa, joissa muslimit muodostavatväestön enemmistön.

Izetbegovicin kirjoittamaa:

Islamilaisen liikkeen täytyy ja se voi ottaa haltuunsa vallan niin pian kuin se on moraalisesti ja lukumääräisesti niin vahva, että se voi, ei ainoastaan tuhota olemassa olevan ei-islamilaisen vallan, vaan myös rakentaa uusi islamilainen valta...Rauhaa tai rinnakkaiseloa ei ole Islamin uskon ja ei-islamilaisten sosiaalisten ja poliittisten instituutioiden välillä.

Tämä oli poliittinen ohjelma par excellence (varsinaisesti), jota bosnian ei-islamilaiset ryhmät eivät voineet hyväksyä; serbeille "se vahvisti heidän epäilyjään, että Izetgebovic toivoi muuttavansa Bosnia-Herzegovinan islamilaiseksi valtioksi". Paljastavassa lauseessa Izetgebovic käsittelee ei-muslimien asemaa maissa, joissa on muslimienemmistö: "ei-muslimivähemmistöjen islamilaisessa valtiossa, sillä ehdolla, että he ovat lojaaleja ( korostus lisätty) nauttivat uskonnollista vapautta ja kaikkea suojelua." Hän puoltaa "Islamilaisen yhteisön (Kalifaatin) luomista Marokosta Indonesiaan."

Korostettakoon, että Izetgebovicin näkemykset eivät eroa perinteellisestä islamilaisesta näkökulmasta. Lopullinen tavoite on Dar al Islam, jossa muslimit hallitsevat ja uskottomat alistuvat. Tätä tarkoittaa Izetgebovicin ilmeinen jalomielisyys ei-muslimeja kohtaan, "edellyttäen, että he ovat lojaaleja", ei-muslimit voivat olla "suojeltuja henkilöitä" ainoastaan, jos he alistuvat Islamin ylivaltaan.

Tie Sotaan

Kun kohtalokas vuosi 1991 lähestyi, serbit olisivat pitäneet parempana koko Jugoslavian käsittävää kansanäänestystä perustuen periaatteelle "yksimies - yksi ääni" yksinkertaisella kysymyksellä - "Jugoslavia, kyllä tai ei?" - ja tuloksen olisi pitänyt olla kaikkia sitova.

Varhain 1990 separatistipuolueet olivat jo voittaneet Sloveniassa ja Kroatiassa. Joulukuussa tuona vuonna Slobodan Milosevicin autoritaarinen Serbian Sosialistipuolue saavutti vaikuttavan voiton Serbian vaaleissa. Kaikissa tasavalloissa media oli innolla hehkuttamassa avoimesti kansallisia teemoja, ja poliitikot tunnustivat väriä. Joulukuussa 1990 sloveenit äänestivät "itsenäisen ja riippumattoman valtion" puolesta, ja kuukausien sisällä Slovenia lopetti lähettämästä asevelvollisia liittovaltion armeijaan. Samassa kuussa Kroatian tasavallan Neuvosto omaksui uuden perustuslain - niin kutsutun Joulukuun perustuslain - joka määritteli Kroatian tasavallan "Kroatian kansan kansallisvaltiona". Serbialaisten perustuslaillinen asema Kroatiassa oli siten kumottu ja Kroatiassa olevat serbit oli alennettu kansallisen vähemmistön tasolle.

Päinvastoin kuin Sloveniassa Kroatialla oli kuitenkin rajojensa sisällä suuri serbiväestö, joka suuttui siitä, että siltä oli poistettu sen perustuslaillinen asema kansana. Serbit olivat alunperin kannattaneet Jugoslavian säilyttämistä, mutta kun Slovenia ja Kroatia siirtyivät kohti itsenäisyyttä, he nostivat esille kysymyksen itsemäääräämisoikeudesta. Tämä liittyi erityisesti kysymykseen rajojen määrittelemisestä Jugoslavian eri osatasavaltojen kesken tavalla, joka sallii eri serbiyhteisöjen Serbian ulkopuolella pysyä siihen kiinnittyneenä.

Serbien politiikasn pääsisältönä oli, että separatistitasavallat saavat mennä, mutta heidän ei pitäisi sallia ottaa alueita. joissa on serbienemmistö, mukanaan. Slovenian ja Kroatian itsenäisyysjulistuksia seurasi sen mukaisesti melko erilaiset vastareaktiot. Slovenian kanssa oli lyhyt konflikti, johon osallistui Jugoslavian armeija, sen sijaan Kroatissa oli pitempi ja paljon verisempi sota, johon osallistui paikallisia serbejä. Väistämättömästi nämä tapahtumat olivat sidoksissa syvällisiin seurauksiin Bosniassa.

Izetbegovicin päähuolenaihe oli löytää tekosyy aiottuun eroamiseen Jugoslaviasta - mistä tahansa Jugoslaviasta - ja käyttää taktista liittolaisuutta kroaattien kanssa tämän päämäärän saavuttamiseksi; tilinteon hetki HDZ:n kanssa voisi tulla myöhemmin. Izetbegovicin päätös käsittää Tudjimanin itsenäisyystarjous vihjeenä, että Bosnia toimii samoin, oli kohtalokas: sillä hetkellä, kun SDA teki selväksi, että se ei pysyisi Jugoslaviassa ilman Kroatiaa, sota oli väistämätön Bosniassa. Izetgebovic halusi ottaa riskin sodasta. Vuoden 1990 vaalikamppailun aikana hän sanoi, että muslimit "puolustaisivat Bosniaa asein". Helmikuussa 1991 hän julisti Neuvostossa: "Uhraisin rauhan riippumattoman Bosnia-Herzegovinan hyväksi, mutta en uhraisi Bosnia-Herzegovinan riippumattomuutta rauhan hyväksi." Serbeille tämä oli sotahuuto. Toukokuussa Izetbegovic meni vielä pidemmälle sanoen, että sotaa Bosnia-Herzegovinassa ei todennäköisesti voitaisi välttää, koska "jotta valtio voidaan luoda, kansakunta muovata, sen täytyy kestää tämä, se on jonkinlainen kohtalo." Tästä lausumasta heijastui hänen islamilainen fatalisminsa.

Karadzic ja Milosevic

Yli kahden vuosisadan ajan Balkanin maat ovat korjanneet liittorakennelmien satoa. Vuosien 1992-1995 Bosnian sota vahvisti tämän kehityssuunnan. Se oli mitä tuhoisin osa Jugoslavian hajoamista seurannutta sotaa. Koska ei ollut olemassa mitään etnistä enemmistöä eikä mitään "Bosnian" kansakuntaa, kaikista kuudesta Jugoslavian liittovaltion tasavalloista Bosnia-Herzegovinan tasavallan täytyi kaikista eniten pelätä väkivaltaista eroamista.

Serbian presidentti Slobodan Milosevic vahvisti Bosnian kriisissä ensisijaisesti valtaansa varsinaisessa Serbiassa ja laajensi vaikutusvaltaansa sitoutumatta mihinkään selvästi määriteltyyn strategiseen tavoitteeseen, kuten "Suur-Serbiaan". Vastakohtana Kroatian presidentti Franjo Tudjiman oli todellinen nationalisti. Huhtikuussa 1992 hän toi Kroatian joukot länsi-Herzegovinaan juuri kun Milosevic veti Jugoslavian kansallisen armeijan (JNA) Bosniasta. Edelleen Milosevic oli yrittänyt lakkaamatta syventää jakoa Palessa olevan Karadzicin johtaman siviilihallinnon ja Han Pijesakissa olevan kenraali Ratko Mladicin johtaman sotilaspäämajan välillä.

Kun Bosnian serbit ottivat hallintaansa serbienemmistöiset alueet ja yhdistivät käytävät vuonna 1992, he olivat hyvin varustettuja ja johdettuja. Mutta lukumääräinen etu oli muslimeilla, jotka toivoivat voittavansa lopussa kansainvälisen avun turvin. Radovan Karadzic ei koskaan ymmärtänyt, että tämä oli todellakin Izetgebovicin suuri strategia.

Lisäksi läntinen media vahingoitti vakavasti Karadzicia henkilökohtaisesti ja serbejä kollektiivisesti käsittelemällä muslimivankien pahoinpitelyä ja ei-serbiväestön karkoitusta kesällä 1992. Kroaattien ja muslimien serbejä vastaan ja toinen toistansa vastaan tekemiin julmuuksiin, vaikka olivat yhtä yleisiä, ei kiinnitetty huomiota ja niiden raportoimista ei arvostettu. Lännen eliittiluokka valitsi sympatian kohteensa alussa ja jatkoi agitaatiota saadakseen aikaan sotilaallisen intervention serbejä vastaan.

Lukuisista euroopalaisten tarjoamista rauhansuunnitelmista Karadzicia painostettiin erityisesti - varsinkin Milosevicin taholta Belgradissa - hyväksymään Vance-Owenin suunnitelma (toukokuu 1993), joka olis jakanut Bosnian kymmeneen "kanttoniin". Hän kannatti sen hyväksymistä, mutta myöhemmin Republika Srpskan kansallisneuvosto torjui sen myöhemmin. Vain kuukausia myöhemmin muslimit torjuivat Owen-Stoltenbergin suunnitelman, joka tarjosi kolmen riippumattoman kansallisen itsenäisen kokonaisuuden valtioliittomallia (joulukuu 1993). Serbit torjuivat vuonna 1994 "Kontaktiryhmän" esittämän epämääräisen "ei-neuvoteltavissa olevan" suunnitelman. Se hyljättiin hiljaisesti varhain 1995, jolloin Clintonin hallitus päätti tehdä väliintulon suoraan muslimien puolella.

Karadzicin kalliit virhearvioinnit

Ensimmäisessä vaiheessaan median vaatimus sotilaallisesta interventiosta teki Bosnian sodasta kansainvälisen keskustelun aiheen, jonka laajuuta ei ollut koettu sitten Vietnamin. Monewt eurooppalaiset olivat taipuvaisia tukemaan kompromissirauhaa, Bosnian liittovaltiota ja todellista aseiden vientikieltoa; kun taas Yhdysvallat ei pitänyt eurooppalaisten rauhan suunnitelmista, mursi aseiden vientikiellon, joka alkoi myöhään vuonna 1993 ja tuki avoimesti muslimeja.

Vuosina 1992-1993 Karadzic teki perustavaa laatua olevan virhearvioinnin,. joka teki serbeille mahdottomaksi voittaa sota. Karttojen, neliömailien ja alueprosenttien muodostuessa hänelle pakkomielteeksi ja ollessa haitaksi strategiselle suunnittelulle, hän kieltäytyi käsittelemästä voittoaan ja toivoi, että ajan täyttyessä maailma tunnustaisi serbien ilmeisen voiton. Hänen usein toistettu ajatelmansa, "emme halua lyödä heitä (muslimeja), haluamme erota heistä," oli absurdi: jälkimmäistä ei voitu saada aikaan varmistamatta edellistä.

Väärien oletustensa petkuttamana, Karadzic laiminlöi tarttua rakenteelliseen muutokseen, joka tapahtui tammikuussa 1994, kun USA:n sponsoroima kroaatti-muslimiallianssi ja eurooppalaiset oivalsivat, että sotaan ei olisi ratkaisua, elleivät he luovuta poliittista johtoa Washingtonille. Tämä uusi aloitettiin helmikuussa vuonna 1994, kun krnaatinheittimen ammus osui väkeä täynnä olevalle Markalen torille Sarajevossa. Asiasta syytettiin serbejä ja se tosiasia, että ammus ei voinut tulla serbien linjoilta, tuli tietoon liian myöhään, jotta se oilis voinut vaikuttaa myöhempään kriisiin.

Sodan tästä hetkestä alkaen muslimit alkoivat häikäilemättä käyttää hyväkseen "turva-alueita" - Sarajevossa, Goradzessa, Tuzlassa, Bihacissa ja Srebrenicassa - jotka YK oli julistanut, mutta ei koskaan demilitarisoinut. Lyhyesti, Muslimien sallittiin hyökätä näiltä alueilta käsin, mutta serbien ei sallittu työntää heitä takaisin sisään. Keväästä 1994 muslimit eivät voineet enää hävitä sotaa, joka heidän heikosta lähtökohdastansa käsin merkitsi itse asiassa sen voittamista.

Vaikka Karadzicia oli kerran kohdeltu avainkeskustelukumppanina Lontoossa, New Yorkissä, tai Genevessä, niin alkuvuodesta 1995 Karadzic ei ollut enää pelaaja tässä suuressa pelissä. Washingtonissa Bosnia nähtiin mahdollisuutena muuttaa NATO puhtaasta puolustusalliansista "alueesta riippumattomaksi" rauhaanpakottamisosastoksi valmistaen näin tietä Kosovon interventiolle neljä vuotta myöhemmin. Interventiota mediassa ajavan painostusryhmän menestys täytyy nähdä siinä yhteydessä, että se sai vahvaa tukea agitaatiolleen USA:n hallinnolta.

Venäjä oli Karadzicin pysyvienn toiveiden ja pettymysten lähde. Vaikka häntä usein kummastutti Moskovan välinpitämätön asenne, hän jatkoi toivomista, että se tulisi "ravistelemaan itsensä ylös". Kuitenkin Jeltsinin Venäjä oli heikko, innokas miellyttämään Länttä ja haluton käyttämään voimaansa Balkanin alueella. Venäjän politiikka melkein ideologisella sitoutumisella hyväksymään Lännen hyvä tahto, ja Venäjä oli hidas oivaltamaan, että Washington halusi rauhansopimuksen, joka perustui serbien lyömiseen. Vasta vuonna 1995 Venäjän hälytyskellot alkoivat soida sen oivallettua suunnan, johon oltiin menossa, mutta oli liian myöhäistä ja liian vaikeata presidentti Jeltsinille suunnitella uutta politiikkaa.

Kesällä 1995 Lontoo ja Pariisi suostuivat haluttomasti siihen, että NATO pommittaa serbejä, kun taas Yhdysvallat hyväksyi haluttomasti sen suunnitelman, jota eurooppalaiset olivat halunneet 1992-93. Mutta Bosnian serbiarmeijan pommittaminen elokuussa 1995, joka näytti lopettavan sodan, oli sotilaallisesti vähemmän tärkeä kuin Kroatian armeijan saapuminen Bosniaan, nyt koulutettuna ja USA:n laajasti uudelleen aseistamana. Tämä Kroatian interventio oli mahdollinen ainoastaann, koska Jugoslavian armeija kieltäytyi tulemasta väliin pelastaakseen sen suojatit Drina-joen länsipuolella. Sota päättyi, koska Serbian Milosevic halusi sen päättyvän.

Sodan tärkein lopputulos oli muuttunut NATO ja Amerikan johtajuuden elpyminen Euroopassa sellaisessa laajuudessa, jota ei oltu nähty Kennedyn jälkeen. Se perustui siihen, että Amerikka halusi johtaa ja olla korvaamaton Euroopan uudelleenjärjestäytymisprosessissavuoden 1989 jälkeen.Kansainvälinen interventio ei paljoa vaikuttanut Bosniaan itseensä. Sota kesti kauemmin kuin se olis voinut kestää ja Serbian asema on yhä epävarma, mutta se sopimus joka seurasi Daytoniua ei ole erilainen kuyin se vakuuttavantuntuinen kompromissi, joka näytti olevan saavutettavissa Lissabonissa huhtikuussa 1992.

Vae Victis

Kuinka he tekevät sen, nämä Balkanin poliittiset impressaarit, urakoitsijat? Haagin Tribunaali ei tunnusta kysymystä oikeutetuksi eikä sen tähden etsi vastausta. Kummallinen totuus on, että suuret vallat maksavat pääsymaksun pääsystä Balkanin kasinoon. He suostuvat jonkun keksimään tarinaan, ei "Totuuteen".

Radovan Karadzic tuomitaan syylliseksi kansanmurhaan ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ja hän ei tule vankilasta elävänä. Tuomio on jo kirjoitettu, mutta se heijastaa perustavaa laatua olevaa epätasapainoa. Se jättää huomioimatta Bosnian sodan ytimen - serbien pyrkimyksen, että ei voida pakottaa eroamaan - pysyessään mykkänä muiden kahden osapuolen syyllisyydestä sarjaan perustuslain vastaisia, epäloogisia ja laittomia poliittisia päätöksiä, jotka aiheuttivat sodan.

Tuomio Karadzicia vastaan USA:n sponsoroimassa ja suuresti USA:n tukemassa tribunaalissa Haagissa on rakennettu tälle vääristyneelle perustukselle. Se ei tule olemaan reilu eikä oikea ja sentähden se tulee olemaan vahingollinen sille, minkä puolesta Amerikan pitäisi seistä maailmassa. Se tulee antamaan myöskin lisäluottamusta myyttiin muslimien syyttömästä uhrin asemasta, serbien ilkeämielisyydestä ja Lännen välinpitämättömyydestä, ja heikentää sen tähden meidän päättäväisyyttämme globaalissa taistelussa, joka kaunistelevasti tunnetaan "sotana terrorismia vastaan. Edellinen on rikos, jälkimmäinen erehdys.